Erityisnuorisotyön pohdintaa

Osa työtäni seurakunnan erityisnuorisotyönohjaajana on olla mukana ennaltaehkäisevässä päihdetyössä. Vaikka tavallaan se kuuluu kaikille nuorisotyöntekijöille tai ylipäätään nuorten kanssa työskenteleville, niin silti minulla on siitä työyhteisössämme ikään kuin koordinointivastuu, mikä tarkoittaa uuden tiedon vastaanottamista ja toiminnan kehittämistä. Kehittäminen tässä yhteydessä tarkoittaa sen pohtimista, miten ennaltaehkäisevä päihdetyö olisi luonteva osa seurakunnan nuorisotyötä. Mitä se tarkoittaa vuonna 2010? Miten se olisi tuloksellista ja juuri nimenomaan luonteva osa peruskasvatustyötä? 

Pohdintani nuorten ennaltaehkäisevästä päihdetyöstä päätyvät aina jostain syystä alkoholin ja muiden päihteiden saatavuuteen. Varmasti kukaan ei voi väittää, etteivätkö nuoret saisi valistusta tarpeeksi. Valistusta, joka valitettavasti tehoaa vain osaan nuoria tarpeeksi hyvin. Avainsanat tuntuvat olevan saatavuus ja käytön valvonta. Uskon vahvasti, että alaikäisten alkoholin saatavuuden vähentämiseen tähtäävät toimenpiteet ja käyttöön puuttuminen valvonnan keinoin ovat merkittävimmät tekijät nuorten alkoholinkäytön vähentämisessä, ja erityisesti haittojen vähentämisessä. 

Erittäin iso osa nuorten alkoholinkäytöstä on siirtynyt yksityistiloihin. Kaduilla keskikaljaansa lipittävät teinit eivät välttämättä enää ole tämän päivän nuorten alkoholinkäytön tyypillinen kuva. Toki sitäkin näkee edelleen, mutta katupartiointityön kokemuksella sanoisin silti, että suurin osa alle 18-vuotiaiden kurkkuun päätyvästä alkoholista ryystetään yksityisasunnoissa. Joku pitää tätä ehkä jopa hyvänä kehityksenä – vältetäänhän tässä vaihtoehdossa monia klassisia ulkonajuomisen ongelmia, joista vanhemmat perinteisesti ovat olleet huolissaan, kuten pakkaseen sammuminen tai mahdolliseksi seksuaalirikollisten saaliiksi joutuminen. Työntekijän näkökulmasta yksityistiloihin siirtynyt käyttö kuitenkin on puuttumisen ja seurannan kannalta ongelmallista. Se nimittäin jää lähes täysin näkymättömiin, ja samalla näkymättömiin jäävät myös käytön seuraukset. 

Perus-mutsille tai –faijalle tämä ongelmallisuus ei välttämättä aukea kovinkaan kirkkaasti. Eikös se olekin turvallinen vaihtoehto juoda jonkun kotona, jossa on turvallista ja sitä paitsi: ”juotiinhan sitä meidänkin nuoruudessa”. Onko pään pensaaseen laittamisessa enää mitään rajaa? Vanhemmat muistavat kyllä oman nuoruutensa juomiset, mutta eivät sitä, kuinka ovelia olivat vedättämään omia vanhempiaan. Tämä voi olla psyykeen tapa armollisesti suojella kantajaansa liian vaikeilta asioilta, nimittäin nykyteinitkin osaavat vedättää – lukemin 6-0. Vanhempi saattaa sinisilmäisesti ostaa teinilleen kaksi pulloa siideriä, luullen siten voivansa kontrolloida teinin alkoholinkäyttöä. Todellisuudessa nämä kaksi pulloa ovat kiva lisä siihen ”tvelviin”, jonka hän saa paikallisen kaupan edustalla hommattua ”hakikselta”. Kodin tyhjentäminen bileiden järjestämistä varten vanhemmista on sitten taas oman lukunsa aihe teinien kikkakirjassa.

Siirryn hetkeksi käytäntöön ja pariin esimerkkiin nuorten alkoholinkäytön seuraukista. Reilun vuoden aikana tämän pitäjämme yhdessä kylässä on tapahtunut ainakin kaksi vakavaan loukkaantumiseen johtanutta mopo-onnettomuutta, jossa molemmissa tapauksissa syyllinen on ollut päihtynyt mopon kuljettaja. Molemmissa tapauksissa myös yhteistä on ollut lähteminen kotibileistä. Kylässä, jossa etäisyydet ovat pitkät ja joukkoliikenne ei kulje öisin, on kiusaus lähteä ajamaan kotiin. Jos kiusaus on liian suuri monelle aikuiselle, olisi hölmöä luulla, ettei se olisi sitä nuorelle, joka usein vielä etsii käsitystään oikeasta ja väärästä sekä omasta kuolevaisuudestaan. 

Tekisi mieli kysyä klassinen kysymys, että kuka näissä tapauksissa osti juomat? Olisi ehkä liian tuskallista tajuta, että on omalla ajattelemattomuudellaan ollut osallisena toisen vakavaan loukkaantumiseen. Varsinkin, jos syyllinen olisi oma vanhempi tai isosisko. 

Toisaalta jälkiviisastelu on turhaa, eikä lievitä kenenkään kärsimyksiä, mutta jatkoa ajatellen esittäisin muutamia kysymyksiä: kannattaisiko vanhempien, näiden usein varsin korkeasti koulutettujen ja ihan täysjärkisten ihmisten, ihan oman itsensä ja jälkikasvunsa tulevaisuuden takia käyttää hieman järkeään ja oveluuttaan, ettei heidän lastensa tarvitsisi viidentoista vuoden kuluttua nolona kertoa kuinka hekin aikanaan vedättivät vanhempiaan alkoholijutuissa. Kotiin palaavan nuoren ajokuntoa voi tarkkailla ja laskea asioita pidemmälle kuin 1+1. Kuka vanhemmista haluaa vapaaehtoisesti olla hyväuskoinen hölmö, kenen sinisilmäisyyttä käytetään surutta hyväksi? 

Eikö kuitenkin kannattaisi panostaa luottamukseen? Eihän nuori opi olemaan luotettava, jos luottamusta jatkuvasti kyseenalaistetaan? Suurin osa nuorista onkin luottamuksen arvoisia. Luottamus syntyykin sen kautta, että on ensin luottamuksen arvoinen. Siihen pitää sisältyä riski, että sen voi menettää, jos mukaa, ja sen saattaa joutua hitaasti rakentamaan uudelleen. Jokainen aikuinen tietää, ettei luottamus ole myöskään sinisilmäisyyttä. 

Mika Siltala

erityisnuorisotyönohjaaja

KIRKKONUMMEN SUOMALAINEN SEURAKUNTA