PÄIHDEKASVATTAJAN HAASTEET

Luovu tiedonkontrollista ja auktoriteetista, innostu kohtaamisesta!

Ehkäisevä päihdetyö nousee jatkuvasti eri teemojen kautta esille nuorten parissa toimivien ammattilaisten keskuudessa. On esimerkiksi huolta vaikkapa ”omista” nuorista, joilla on päihdekokeilua tai jo riskikäyttäytymistä. Omalla toimialueella on kenties uusia päihdeilmiöitä, tai sitten yhteiskunnassa tapahtuu uutta esimerkiksi lainsäädännön tai politiikan tasolla, joka vaatii käytännön toimenpiteitä myös omassa työssä nuorten kanssa.

Keskustelut palautuvat usein juuri käytännön päihdekasvatustyön tekemiseen, ja sen menetelmien toimivuuteen, esimerkiksi paikallisella tai yksilön ja hänen lähisuhteidensa tasolla. Menetelmäuskovaisuus voi jopa viedä ammattilaisen luottamusta omiin ideoihinsa. Päihdekasvatus voi myös tuntua vieraalta, tai siihen paneutumiseen ei tunnu löytyvän aikaa. Oma osaaminen voi toisaalta olla hyvä, mutta miten saada tarvittaessa esim. koko työyhteisö perehdytettyä ja innostumaan? Pohdinnan aiheita riittää sekä kunnallisella puolella että järjestöjen ja muiden toimijain kentällä: Mitä päihdekasvatus oikeastaan on ja miten sitä tulisi tehdä?

Ehkäisevän päihdetyön laatukriteerit (Stakes 2006) ohjaavat meitä tiedostamaan, että laadukas ehkäisevä päihdetyö on tavoitteellista ja pitkäkestoista työtä, jossa toimijalla on selkeä käsitys kohderyhmästä ja sen tarpeista ja kehitysvaiheista, oman toimialueensa erityispiirteistä, kattavat tiedot päihdeilmiötä ja lainsäädäntöä koskien, sekä selkeät tavoitteet työlle ja kunnioittava eettinen työote. Toimijan tiedossa on, halutaanko tehdä sosiaalista vahvistamista vai kenties jakaa tietoa päihteistä tai tähdätä työ päihdeasenteiden muuttumiseen. Vai olisiko sittenkin kyse jo riskiehkäisystä? Toimijalla on siis selkeä suunnitelma mitä ja miten hän tekee, ja myös suunnitelma työn arvioimiseksi ja kehittämiseksi. Sitten ei muuta kuin mars vaan ihmisiä päihdekasvattamaan… Olisipa se niin helppoa!

Päihdekasvatustyössä erityisesti nuorten parissa on pettävän helppoa suunnitella ja tehdä toimintaa, johon kerätään etukäteen lista asioita, joista halutaan päästä nuorelle kertomaan. Siihen kenties napataan tueksi jokin tietty menetelmä, kehikko joka sitoo kasvatustilanteen kokonaisuudeksi. On nuoren oikeus saada asiallista tietoa päihteistä – siksi halutaan toisinaan  kaataa mahdollisimman paljon informaatiota nuorelle omaksuttavaksi. Näin ikään kuin varmistetaan, että oma osuus päihdekasvatuksen osalta on varmasti nuoren hyväksi tehty. Toivotaan parasta, että nuori pystyy itse informaatiolastin saatuaan ymmärtämään asian vakavuuden, ja tekemään järkeviä päätöksiä.

Toisinaan päihteet myös herättävät aikuisissa voimakkaita tunteita, koska ollaan huolissaan ja välitetään omista nuorista, toivoen heille mahdollisimman hyvää elämää. Ammattilaisellakin voi olla erilaisia kauhumielikuvia liittyen päihteisiin ja niiden riskeihin, ja hän saattaa haluta antaa omat tietonsa niiden riskeistä nuorelle sellaisenaan. Lisäksi ammattilaisen rooliin kasvatustyössä liittyy yhä usein tiedon kontrollin ja eräänlainen oikeassa olemisen tarve. Nuoren kenties provosoituessa aikuinenkin saattaa provosoitua. Mutta sehän on laitonta! Mutta sehän on vaarallista! Etkö ymmärrä kun kerron?

Päihdekasvatus on kohtaamista, ei taikakikkoja

Päihdekasvatuksessa on yhtä monenlaista toimintaa kuin on toimijoitakin. Kasvatus on ytimeltään vuorovaikutusta, jossa pyritään ohjaamaan toisen osapuolen kehittymistä johonkin haluttuun suuntaan. Tiedostamme, että opetettavan tiedon lisäksi tulemme välittäneeksi myös omia uskomuksia, tapoja ja arvoja. Perinteisesti kasvattaja on nähty auktoriteettina, jolla on hallussaan oikeaa tietoa ja keinot tiedon siirtämiseksi kasvatuksen kohteelle. Vaikka nuorten päihdeasiat aiheuttavat joskus kasvattajalle tuskaa, olisi hyvä rohjeta luopua tästä asetelmasta, jossa jotain yritetään antaa valmiina ylhäältäpäin. Yhä yleisemmin päihdekasvattaja innostaakin dialogisuuteen, on läsnä tasavertaisena ihmisenä ja ottaa nuoret tiedon tuottamiseen mukaan. Toisaalta innostuneenkin kasvattajan päihdekasvatustyössä saattaa näkyä nuorille valmiiksi suunniteltu ja annettu toiminta, jossa myös tietoa jaetaan valmiina annoksina esimerkiksi toiminnallisuuden ohessa.

Pohjimmiltaan nuorten päihdekasvatuksessakin on kyse vuorovaikutuksesta, ja sen laadusta kohtaamisissa. Siirretäänkö tietoa yksisuuntaisesti vai mahdollistetaanko nuorten aktiivinen osallisuus aiheen pohtimiseen ja tiedon tuottamiseen? Vaikka ammattilainen tarkoittaa hyvää -  saattaa nuorten vähättelevä suhtautuminen päihderiskeihin olla haastavaa. Nuoren oletukset ja ajatukset tuntua naiiveilta tai vääriltä, jopa provosoivilta. Nuoren äänelle; kysymyksille ja kyseenalaistuksille kannattaa silti antaa tilaa. Kaikkiin nuorten kysymyksiin ei myöskään ole välttämätöntä antaa faktavastausta. Elämänhallintaan liittyvät asiat harvoin ratkeavat faktatiedolla.

Dialoginen vuorovaikutus ja nuorille kysymysten peilinä toimiminen, eriävien mielipiteiden ja tasavertaisen keskustelun mahdollistaminen vaatii kunnioittavaa kuuntelua ja läsnäoloa. Se on  rohkaisua mielipiteiden ja oletuksien ilmaisuun, kaikkien osallisten näkemysten tarkasteluun, ja yhdessä ajatteluun ja oivaltamiseen. Yhdessä keskustelua ja tekemistä voi viedä eteenpäin vaikkapa valmiilla tukikysymyksillä, tai valmistelemalla teemat, joita ainakin haluaa nuorten kanssa ottaa puheeksi. Se helpottaa, jos kontrollin irtipäästäminen tuntuu liian haastavalta. Kohtaamisen kuluessa kasvattajalle selviää myös nuoren tietotaso ja hän saa tilaisuuden ohjata tietoa myös faktojen puolesta oikeaan suuntaan. Hyvää elämää aikuinen ei kuitenkaan voi nuorten puolesta määritellä.

Unohdetaan menetelmäuskovaisuus ja valmiiden vastausten jakamisen tarve. Menetelmät eivät sellaisenaan ole taikakikkoja, ne ovat vain ohjauksellisia välineitä, jotka tarjoavat tilaisuuden pysäyttää nuoret kiinnittämään huomionsa tiettyyn teemaan. Useiden menetelmien toimintamallilla voitaisiin oikeastaan käsitellä mitä tahansa elämänhallintaan liittyviä aihealueita, esimerkiksi seksuaalisuutta. Hyvin suunniteltu ja monipuolinen menetelmä voi olla hyvä tuki, mutta ei takaa kohtaamisen onnistumista päihdekasvatuksessa. Jos ehkäisevän päihdetyön laatukriteerien tarjoama suunnittelu- ja arviointiprosessi on ennalta läpikäyty ja työssä huomioitu, voidaan olla melko varmoin mielin toiminnan ja sisällön toteutuksen laadukkuudesta.  Kohtaamisten laatu taas on viimekädessä kasvattajasta itsestään kiinni.

Nuorilla on usein selkeä käsitys hyvästä elämästä, ja päihteiden vaikutuksista siihen. Ryhmän kanssa ensin päihteistä keskustellessa voi teemoiksi samalla nousta hyvinkin perinteisiä aiheita, kuten perhe, tulevaisuus, ystävät. Jos päihdeteemaa lakkaa kuvailemasta ”riskimörkönä”, ja haastaa nuoret kertomaan mitä he aiheesta ajattelevat, ja jakaa oman ajatuksensa, löytyy keskusteluun varmasti useita näkökulmia. Monet niistä ovat myös tismalleen kasvattajan toiveita vastaavia. Upeinta ovat ne hetket, kun nuorista itsestään nousee oivallus hyvän elämän ja päihdeasioiden vastavaikutuksista toisiinsa, ilman että kasvattajan tarvitsee tunkea tietoa heihin puskutraktorilla.